Kirjoittanut: R62.003 Olavi Tervahartiala

 

Tämä tarina liittyy isoisäni Simo Tervahartialan kotiin Koivistolla, Rautasen kylässä. Lapsuusvuosiltani on mieleeni jäänyt muistikuvana Simo Tervahartialan talon tai paremminkin tuvan aamuiset tapahtumiset. Aamuisin tuvan hellan ympärillä oli kovaa hyörinää, kun äitini Saima ja Huugo-sedän vaimo Ida valmistivat murkinaa (aamiaista) ja eväitä miehilleen, jotka kävivät töissä Römpötin satamassa.

Työmatkaa oli n. 10 km. Kulkuneuvona heillä oli polkupyörät, joiden lisävarusteena oli karbidilamput. Aamuvirkkuina olivat myöskin tädit Emma ja Alma. Heidän hoidossaan oli talon karja. Äijäni Simo toimi Rautasenkylän postimiehenä, hän huolehti lähtevästä postista. Kirjeet pantiin isoon nahkalaukkuun ja mahdolliset paketit postisäkkiin. Lauri-setä huolsi Vesa-hevosen postimatkalle Römpöttiin.

Parhaimmillaan talossa asui 12 henkeä. Äijä asui tuvassa, sängyn pääty uuniin päin. Isä Eino, äiti Saima ja Olavi asuivat tuvan viereisessä huoneessa. Tädit Emma, Iida ja Alma asustivat kulmahuoneessa, johon pääsi eteisestä.

Huugo-sedän perheellä (Huugo, Ida ja Keijo) oli käytössä kaksi pientä huonetta. Niihin kuljettiin eteisestä, samoin kuin takahuoneeseen, jossa sedät Uuno ja Lauri asuivat. Uuno-setä oli töissä Uuraassa ja hän oli kotona vain joskus viikonloppuisin. Samoin Iida tätiä näki harvoin, hän oli muuttanut Johannekseen avioiduttuaan maanviljelijä Toivo Hännisen kanssa.

Keijo-serkku oli pari vuotta minua vanhempi. Hän oli syntymästään saakka kuuro. Koska olimme paljon yhdessä, välillemme kehkeytyi eräänlainen elekieli ja tulimme hyvin juttuun keskenämme. Joskus äijä otti Keijon ja minutkin mukaan postireissulle. Istuimme äijän kummallakin puolella ja matka sujui mukavasti keinuvilla kiesseillä.

Vesa oli pirteä hevonen ja 10 kilometrin matka Römpöttiin taittui nopeasti. Takaisin tullessa äijä osti usein meille punaista limonaadia ja pumppernikkelit Römpötinmäen kioskista. Se oli juhlapäivä!

Aika kului. Huugo setä oli rakentanut lähettyville oman talon ja rakenteli ulkorakennuksia. Keijo oli matkustanut kauaksi Mikkeliin kuurojen kouluun. Isä ja äiti rakensivat myöskin oman talon ja niinpä mekin muutimme omiin oloihimme. Usein tuli kuitenkin poikettua Emma-kummia katsomaan, varsinkin silloin, kun ruokapöydässä oli kermalla höystettyä hapanlohkoa.

Aikanaan alkoi koulukin, tuli uusia kavereita ja koulun myötä uusia tehtäviä. Elettiin vuoden 1939 kevätkesää, kun kylään tuli paljon vieraita miehiä. Alkoivat linnoitustyöt. Kaivantoja ja suuria kivisiä tankkiesteitä ilmestyi Kuolemajärven ja Närjänjärven väliselle alueelle. Järvien välissä virtaavaa jokea paikoin syvennettiin ja joen vastainen ranta sai puilla tuetun jyrkän korkean penkereen. Varmaankin jokaisessa talossa oli linnoitusmiehiä majoitettuna, meilläkin oli viisi nuorta miestä Helsingistä. Ei ollut koulupojalla ohjelmasta puutetta.

Linnoitusmiehet tekivät viikonloppuisin retkiä eri puolille Kannasta. Minäkin pääsin mukaan Rajajoelle suuntautuneelle retkelle. Mieleeni on jäänyt, kun yksi venäläinen kone lensi Suomen puolella ja sitä konekiväärillä ampuivat. Jännää oli.

Aikanaan linnoitustyöt loppuivat ja koululaistenkin kesäloma päättyi. Elämä Rautasella alkoi palailla entiselleen. Vain kaivannot ja kiviesteet muistuttivat kesän tapahtumista. Rannan Sanomat ja radio välittivät hälyttäviä tietoja maailmalta. Suomen ja Venäjän väliset neuvottelut jatkuivat. Sitten eräänä päivänä tuli isällekin kutsu saapua ylimääräisiin sotaharjoituksiin Humaljoen linnakkeelle. Viikonloppuisin saattoi isä käväistä kotona.

Matkaa linnakkeelle oli parikymmentä kilometriä. Elettiin vielä toivossa ettei sotaa tulisi. Eräänä iltana olin äidin kanssa käymässä Alma Hovilla. Alman poika Erkki oli koulukavereitani. Vanhemmat kuuntelivat radiota, Erkki ja minä puuhailimme keskenämme. Iltauutisten mentyä äiti venäjänkielentaitoisena haki radiosta venäläisen aseman. Radiosta tuli kovaa venäläistä molotusta. Hetken kuluttua äiti totesi, että sota siitä tulee. Aamulla kuulimmekin omasta pikku patteriradiostamme, että sota oli syttynyt.

Sodan alkamisen jälkeen ehdimme olla muutamia päiviä kotona, kunnes tieto lähdöstä tuli. Kyläläisten piti tiettyyn aikaan mennessä kokoontua Römpötin asemalle ja ottaa mukaan vain evästä ja minkä kantaen pystyi tuomaan. Siitä alkoi ensimmäinen evakkoreissu.

Isäni Eino oli kaatunut talvisodassa. Kun Kannas oli vallattu takaisin, saatoimme mekin äidin kanssa muuttaa 1942 keväällä jälleen Rautaselle. Tetriniemellä oli jokunen talo jäänyt jäljelle ja sieltä löytyi meillekin tilapäinen asunto. Lentokenttäsotilaat valistivat ja varoittelivat meitä kylän poikia maastossa liikkumisesta ja sieltä mahdollisesti löytyvistä esineistä ja sotilastarvikkeista. Aseita ja ammuksia löytyikin, mm. messinkisiä tykin hylsyjä kuorma-autolastillinen.

R62.002 Saima Lund ja R62.003 Olavi Tervahartiala ovat palanneet muuttokuormineen Rautaselle. Tilapäinen asunto löytyi Tetriniemeltä, pyörällä vastaan ottamassa oleva poika on R19.006 Onni Parkki.

Sotilaat rakensivat meille uuden talon vanhoille perustuksille. Rakentaminen eteni rivakasti taitavalta miesryhmältä. Myöskin Huugo ja Lauri-setä rakensivat äijälle ja Lauri sedän perheelle uuden kodin. Elämä kylässä oli rivakkaa ja toimeliasta ja kaiken aikaa mentiin kehityksessä eteenpäin.

Keväällä 1944 alkoi kuulua ihmeellistä kumua rajan suunnalta. Eikä siitä montaa päivää kulunutkaan, kun tieto uudelleen evakkoon joutumisesta tuli. Kylän teillä alkoi liikkua ihmisiä ja karjaa. Niinpä Rautasenkylän väkikin muodosti omat ihmis- ja karjajononsa. Jalan päällä oltiin noin 2 viikkoa. Käveltiin Taavettiin saakka. Yöpyminen tapahtui tienvarsitaloissa, heinäladoissa, kuusien alla tai aivan taivasallakin. Kun karja oli mukana niin maitoa riitti. Päivittäinen ruoka muodostuikin puuroista ja velleistä. Onneksi sää oli melko lämmintä. Joskus kastuttiin, mutta seuraavassa lepopaikassa hyvä nuotio kuivasi märät vaatteet. Evakot käyttivät tien toista reunaa ja rintamalle menevät sotilaat toista.

Jokainen päivä koulupojan silmin katsottuna olisi ollut tarinan arvoinen.