JOHDANTO

Terve teille kaikille. Vaikka sukunimeni on aika tunnettu ja legendaarinenkin, olen huomannut, että aika vähän on käsitelty Rokka-nimisiä henkilöitä verkossa. Vikaa täytyy varmaan hakea meistä itsestämme, emme ole olleet kovin aktiivisia sukututkimusfoorumilla. Täältä Kolkkala-Rautanen -sivustolta löysin useamman Rokan talon ja myös isäni Mäkeläisen kasvattiperheen.

Edesmenneen isäni, Martin suku on lähtöisin Uudenkirkon Inosta. Hän oli äitinsä Elman avioton lapsi ("äpärä" lukee kirkonkirjassa), eikä isästä ole tietoa. Isoäitini Elma taasen oli Tiitus ja Anna Maria (os. Tetri) Rokan yksi kymmenestä lapsesta. Isoisoisäni Tiitus asui perheineen Inossa, kylätien varressa, numeroitu karttaan 173. Hänen perheestään on aika vajavaiset tiedot tuossa kohtaa. Siinä mainitaan hänen toiseksi vaimokseen Toini ja tyttäreksi Bertta. Ja sitten on mainittu Lahja -08 ja Elma -16 ensimmäisestä avioliitosta. Minulla on käsitys, että Tiitus oli aviossa vain Anna Marian kanssa, vihitty 1898. Heidät on haudattu Pusulan kirkon hautausmaalle. En ole koskaan käynyt Inossa, mutta Google Earth - sovelluksen avulla pystyy koordinaateilla paikantamaan Tiituksen talon paikan. Tuo kylätie on käytännössä enää tienpaikan jälki pellolla, vain tarkkaan katsoen voi olla erottavinaan tontin paikan hieman tummemman vihreänä läikkänä.

 

OSA 1

Johdannossani valotin hieman isäni karjalaisia sukujuuria, jotka paikantuvat Uudenkirkon Inon kylään. Isäni Martin isoisä Tiitus Mikonpoika Rokka (s.1870-k.1946) asui kylätien laidalla, ja naapuritalossa asui Antti Mikonpoika Rokka, siis veljekset. Antilla oli poika Onni, jolla merkittävä sija tässä tarinassa.

Tiitus Rokka avioitui v. 1898 Anna Maria os. Tetrin kanssa, ja heille syntyi tietojeni mukaan 10 lasta: Mikkel -99, Wäinö -01, Toivo -03, Veera -06, Lahja -08, Eino -11, Uuno -13, Elma -16, Erkki -18 ja Sylvi -21. Näistä Mikkel ja Wäinö ja Erkki kuolivat pikkulapsina.

Isoäitini Elma oli siis tämän suuren lapsikatraan kolmanneksi nuorin, syntynyt 12.2.1916. Olen joskus, kait sattumalta, nähnyt Elmasta otetun valokuvan. Muistaakseni luokkakuvan kansakoulusta ja nuoruuden kuvan parin ystävän kanssa. Yritin kerran jälkeenpäin selailla niitä, mutta eipä tärpännyt enää.

Isäni Martti Rokka on syntynyt Sulkavalla 31.8.1937. Se, että miksi syntymäpaikka on Sulkava, noinkin etäällä äitinsä Elman kotikulmilta, on minulle arvoitus. Ehkäpä Elma oli töissä siellä. Isäni oli siis äitinsä avioton lapsi. Hänen isästään on olemassa joitain arveluja, nimeä ei kuitenkaan kait kukaan tiedä. Jonkin ajan kuluttua nuori äiti Elma palasi takaisin lapsuuden kotiinsa Inoon pienen nyytin kera. Vastaanotto lapsuudenkodissa oli hyytävän karu. Vasta 19-vuotias äiti "ohjattiin ulos maantielle" vauva kainalossa. Oliko häpeän ja synnillisyyden tunne, se joka johti tällaiseen tragediaan. Elma oli hakenut suojaa naapuritalosta Tiituksen veljen Antti Rokan kotoa. Antin poika Onni Rokka muisti olleensa kotonaan näkemässä tapahtuneen. Sitä en tiedä, saiko Elma kuinka pitkäksi aikaa suojan itselleen ja lapselleen, vaiko ollenkaan. Joka tapauksessa tämä oli isäni ensimmäinen ja viimeisin kohtaaminen sukunsa kanssa vuosikymmenien ajan. Samoin kävi kait äiti-Elmalle. Tiedetään sen verran, että Elma joskus tapasi yhden veljensä vaimoa salaa Kouvolan asemalla, luultavasti sotien jälkeen. Ovet siis sulkeutuivat oman suvun suuntaan, ja Elmasta puhuminenkin oli ns. tabu. Näin minulle on kertonut tämän ko. veljen poika Leo Rokka, isäni serkku.

Elmalla oli ollut nuoruuden ystävä Kuolemajärven pitäjän Mäkeläisen perheen Laura niminen tytär. Tiedetään, että Elma haki turvaa ystävättärensä Lauran kotoa Mäkeläisen perheestä, Kuolemajärven Kolkkalasta. Mäkeläisen perhe otti turvattomat vastaan, Elma ja Martti saivat suojan sekä avun lapsen huolenpitoon.

Se, miksi Elma-äiti luopui lapsestaan, on minulle jäänyt tuntemattomaksi. Oliko nuoren tytön epätoivoa tulevaisuudestaan "toisten nurkissa”, vai mitä? Joka tapauksessa isäni Martti jäi Mäkeläisen perheen kasvatiksi vain muutaman kuukauden ikäisenä, eikä hän käytännöllisesti katsoen enää koskaan nähnyt äitiään. Mäkeläiset hakivat lapsen huoltajuuden. Vaihtoehtoja ei ollut paljon. Sen aikaisiin lastenkoteihin he eivät Marttia hennonneet antaa. Mäkeläisen perhe oli suuri. Saman katon alla asui monen sukupolven edustajia, joten ruokittavia päitä oli yllinkyllin omastakin takaa. Mäkeläiset ovat lapsirakasta väkeä (erityisesti Adolf-pappani), heille ei yksi ylimääräinen suu ruokittavaksi ollut liikaa. Kenties Elmastakin olisi huolehdittu, siinä ohessa, mutta nuori tyttö haki muuta.

 

OSA 2

Talvisodan syttyessä Martti oli reilun parin vuoden ikäinen, kun pakoonlähtö sodan jaloista tuli pikkupojalle eteen Mäkeläisen perheen mukana. Tällä ensimmäisellä evakkotaipaleella Mäkeläiset asetettiin asumaan Urjalaan, ja sinne tietysti parhaansa mukaan asetuttiin. Adolf Mäkeläinen (minulle Mäkeläisen papa) joutui sotarintamalle talvisotaan. "Siel Taipalees myö pelättii" muisteli papa talvisodasta monen monen muun sotamuistelun kera. Nämä papan sotakertomukset juurtuivat minulle muistiin, niin monet kerrat papa kertaili niitä minulle lapsena, nuorukaisena ja vielä aikuisiälläkin. Papa kuoli v. 1984.

Paluu takaisin kotikulmille tapahtui sitten jatkosodan hyökkäysvaiheen edetessä. Niin palasivat myös Mäkeläisen perheen jäsenet, Martti mukanaan, Kuolemajärvelle kotitaloonsa, jossa ryssät olivat majoittuneet ja käyttäneet huussinaan talon peräkammaria. Jatkosodan ajasta isällänikin oli varsin tarkkoja muistikuvia, ja hän kertoilikin niistä usein mm. saunareissuilla meille veljeksille. Hän kertoi mm. ryssän desantista, joka lymyili Mäkeläisen talon eteisessä, kun hän poikasena tuli tuli kotiin. Desantti saatiin kiinni takaa-ajon jälkeen. Hän kertoi myös juosseensa pakoon ryssän lentokonetta, joka tulitti konekiväärillä heinäpellolle. Kukaan heinäväestä ei haavoittunut, ei isänikään, joka tuolloin oli 5-6 vuoden ikäinen.

Adolf-papa tappeli jatkosodassakin, mm. Tali-Ihantalan tulimyrskyssä, jossa Suomen kohtaloa ratkaistiin.

"Siel myö suurii kivvii takan kyyristeltii, ko hää ampu meitä tankkiloil ja tykkilöil"

kertoili papa. Suuret pommikonelaivueet lensivät yllä ja kylvivät kuolemaa.

Ennen näitä lopullisia ratkaisutaisteluja (tai kovalla kiireellä niiden aikanakin) oli Karjalan väki evakuoitu toisen kerran ja Mäkeläisen perhe Martti-pojan kanssa siirtyi asumaan Paattisille (nyk.Turkua). Papakin palasi sodasta vähin ruumiillisin vammoin, mutta henkisiä ongelmia hänellä oli. Näitä ei silloin juurikaan millään tavalla osattu hoitaa. Henkistä kuormaa varmasti lisäsivät perheen menetykset sodassa, evakkotaipaleella ja sodan jälkeen. Martti-poika aloitti koulunkäynnin Paattisilla, jossa perheellä oli kuitenkin liian pieni mökki ja elinkelvoton tila asua ja tulla toimeen.

Muutto Marttilaan tuli ajankohtaiseksi v. 1950, kun papa sai hankittua Palaisten kylän peräkulmilta autiotilan, jossa oli metsää ja vähän peltoa. Ensimmäisen vuoden Marttilassa he asuivat saunamökissä, koko iso perhe. Tilat olivat niin pienet, että nukuttiin monessa kerroksessa puulavereilla olkipatjoilla. Ruokaa tehtiin saunan padassa. Papa rakensi sitten rintamamiestalon, joka jäi vähän kesken mm. rahapulan takia. Väliaikaisen eläinsuojan tilalle rakennettiin uusi navetta, joka sekin jäi vähän kesken. Martti oli jo navettatyömaalla nuorena poikana tekemässä jo täysaikaisen miehen töitä, lisäksi 14-vuotiaana hän teki metsätöitä auttaakseen perheen toimeentuloa ja tienataakseen itsellenkin rahaa. Tässä murrosiän vaiheessa taisivat välit masentuneen ja väsähtäneen papan kanssa tulehtua. Sitä en tiedä, paljonko Martille kerrottiin äidistään Elmasta. Mutta on kerrottu, että jossakin vaiheessa on Mäkeläiseltä yritetty saada yhteyttä Elmaan eri tahojen (seurakunnan, väestörekisterin, kansanhuollon ja Punaisen ristin) kautta. Siinä kuitenkaan onnistumatta. 

 

OSA 3

Marttilassa Martti jatkoi kansakoulun loppuun, kävi rippikoulun ja opiskeli Muurlan kansanopistossa. Jo nuoresta pojasta alkaen hän osallistui maapaikan töihin, kävi metsätöissä ja rakennuksilla ansaitsemassa lisätuloja kasvattiperheelleen ja vähän itselleenkin. Martti oli innokas urheilija ja hän pärjäsikin hyvin koulun ja pitäjän kisoissa niin hiihdossa kuin yleisurheilussakin. Raskaat työt kehittivät vahvat voimat ja kestävyyttä. Äiti Elmaankin oli yritetty saada yhteyttä eri tahojen kautta, mutta Mäkeläiset eivät olleet  yrityksistä huolimatta onnistuneet.

Isä ja äiti muuttivat omaan kotiin Karinaisten Rahkioon 1958 kesällä. Heidät oli vihitty talvella, minä synnyin keväällä ja isä pääsi siviiliin alkukesästä. Minä olin parin kuukauden ikäinen, ja äiti työnsi minua vaunuissa, jonka korissa oli minun ja äidin vaatteet. Isällä oli polkupyörä, sen tarakalla repussa työkaluja ja lompakossa 13 markkaa rahaa. "Nuoria oltiin ja köyhiä, mutta innolla ja onnellisina muutettiin omaan kotiin" kertoili äitini. Suomisen pappan vintiltä ja makasiinista oli haalittu vanhoja huonekaluja. Lisäksi oli isän Muurlan opistossa tekemiään kaluja. Pienen lapsen elämä sujui, niin kuin pienen pojan elämän tuohon aikaan kuuluikin sujua, leikittiin, remuttiin ja opeteltiin vähitellen myös talon töihin. Velipoikakin oli syntynyt siihen kaveriksi.

Mutta yksi tapahtuma 1960-luvulta on jäänyt pikkupojan mieleen erityisesti, tarkalleen vuodelta 1969. Eräänä syyskuun päivänä aivan yllättäen tuli poliisit sisään, astuen keittiöön, jossa minäkin olin äidin kanssa. He kyselivät isää. Äiti tietysti pelästyi kauheasti ja samoin minäkin. Isä oli ulkona töissään. Poliisit menivät isän tykö, ja jonkin ajan kuluttua isä tuli sisään järkyttyneen näköisenä. Äiti oli tuona aikana ehtinyt miettiä vaikka mitä pahaa tapahtuneen. Minullekin selvisi, että isän Elma-äiti on kuollut (kuolinpäivä 6.9.1967). Muistan, kun isä seuraavana päivänä valmistautui Helsingin matkaa varten. Hän oli soittanut Mäkeläisen Lauralle asiasta ja yöpyi myös Lauran luona Helsingissä. Myöhemmin selvisi, että isoäitini Elma oli löydetty Helsingissä "siltojen alta", metsästä kuolleena.  Hänen yksinäinen "evakkotaipaleensa" oli saanut päätöksensä hyvin surullisella tavalla. Kadonnut äiti ja isoäiti oli löytynyt.

Isäni Martti oli katkera äidilleen hylätyksi tulemisestaan, sen hän toi monet kerrat esille.

"Mie en ole saant äidiltäin ko henkirievu"

hän sanoi. Isä ei osallistunut hautajaiskuluihin, eikä Elma-isoäitini hautapaikastakaan ole minulla tietoa. Isäni järkytys oli kuitenkin silminnähtävää, lapsenkin. Ehkä järkytystä vielä lisäsi epätietoisuus siitä, mitä kaikkea Elma-äidin elämässä lieneekään tapahtunut.

Samana vuonna kesällä oli syntynyt kolmas meidän veljessarjasta, joten ns. ruuhkavuosia elettiin meillä tuohon aikaan. Isä osti lisää peltoa ja rakenteli monenlaisia maatilaan liittyviä tuotantorakennuksia vuosi toisensa perään. Mielipaha äitinsä kohtalostakin haaleni.

1990-luvun alkupuolella isäni elämä sai uuden käänteen. Asioidessaan Turussa maatalousvirastossa oli siellä vastassa Rokka-niminen virkailija. Isäni oli tokaissut puoli leikillään heillä olevan sama sukunimi, että oltaisiinko vaikka sukulaisia. Virkailija ei tietenkään sitä tiennyt, mutta oli antanut isänsä tiedot. Isä soitti samana iltana tälle, ja puhelimessa vastasi Onni Rokka (isoäitini Elman serkku). Isäni esiteltyä oli Onni sanonut

"Kylhä mie siut muista, ja siu äitis. Sie olit sillo pien vauva, ko äitis siut toi meil. Mie olin itse sillo sellane pojakollikka."

Seuraavana päivänä isä oli mennyt tapaamaan Onnia Perniöön. Puolittain vahingossa isäni sai "uudelleen" yhteyden omiin verisukukulaisiinsa Perniössä. Niinkin läheltä kuitenkin. Uusikirkkolaisia oli sijoitettu Perniön ja Salon seudulle asutustoimissa sodan jälkeen. Onnin kautta selvisi sitten isälle muita sukulaisiaan, täti ja serkkuja. Isä otti yhteyttä kaikkiin  ja monen kanssa sovittiin tapaamiset ja kyläilyt molemmin puolin. Muistan, kun isäni kyyneleet silmissä esitteli minulle lappusiaan, joihin hän oli kirjoittanut "uusien" sukulaistensa nimiä ja yhteystietoja. Hän oli myös mukana hautaamassa tätiään Pusulassa. Sukua oli levittäytynyt laajalle Kymenlaaksoon, Uudellemaalle ja Salon seudulle. Kävi ilmi, että Isoäitini Elman kohtalo oli tabu koko suvulle. Siitä ei sopinut puhua, saatika pitää mitään yhteyttä häneen. Luultiin hänen olleen Ruotsissa tai muualla kaukana. Martista ei tiedetty mitään. Oli ollut suuri ilo, mutta myös järkytys joillekin, kun unohdettu Martti ilmestyi äkkiä esiin aikamiehenä. Martti-isäni kuoli 1999 62-vuotiaana. Onneksi hänelle suotiin mahdollisuus liittyä sukuunsa uudelleen eläessään, toisin kuin äidillään.

Olen tätä Elma-isoäitini kohtaloa pohtinut kohta 30 vuotta, ja se on vaivannut minua, että näin voi käydä. Elmasta on hyvin vähän tietoja,  pari valokuvaa olen netissä nähnyt. Toisessa hänen nuoruuden kuvassaan parin ystävänsä kanssa siloposkisena, viattoman näköisenä tyttönä. Mäkeläisen perhe on ollut minulle isäni "sukulaiset", hyvät sellaiset. Nyt kuitenkin tunnen aika monta isäni verisukulaista. Ja onhan meitäkin kolme veljestä, joilla neljä lasta ja kolme lasten lasta. Kaikki kadonneen isoäitini suoraan alenevia sukupolvia. Kun katsomme toisiamme, voimme nähdä häivähdyksen Elmastakin.

 

T. "Se oikea Rokka".

PS. Jos jollakin on näihin kuvauksiin jotain tietoja tai valokuviakin, olen pienistäkin tiedon murusista hyvin kiitollinen.

Paavo Rokka
0400 857 475
paavo.rokka@live.com