Kannaksella oli jo kesällä 1939 aistittavissa lähestyvän sodan merkit. Siellä tehtiin vapaaehtoisin voimin linnoitustöitä ja elokuussa pidettiin Viipurin lähistöllä suuri sotaharjoitus.

Saksa hyökkäsi Puolaan 1.9.1939 ja sota kasvoi heti suursodaksi. Suomen hallitukselle tuli 5.10.1939 Moskovasta pyyntö tulla neuvottelemaan "konkreettisista poliittisista kysymyksistä". Pyyntö johti Suomen sotilaallisen valmiuden nopeaan tehostamiseen ja jo ennen lokakuun puoltaväliä oli annettu käsky täydellisestä liikekannallepanosta. Neuvostoliitossa ammuttiin Mainilan laukaukset 26.11.1939 ja Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen aamulla 30.11.1939. Vaikka sodan uhka oli ollut havaittavissa, niin siitä huolimatta Neuvostoliiton hyökkäys tuli suomalaisille yllätyksenä.

Rajan pinnassa olevalle väestölle sekä viipurilaisille alettiin 10.10.1939 alkaen jakaa matkalippuja evakkoon lähtemistä varten ja viikkoa myöhemmin valtioneuvosto antoi ensimmäisen määräyksen pakkoevakuoinneista. Ennen sodan alkua suoritetun evakuoinnin tulokset mitätöityivät suurelta osin, koska monet ehtivät kyllästyä evakkona oloon ja palata takaisin koteihinsa. Kouluhallituskin määräsi koulutoiminnan alkamaan vain paria päivää ennen sodan puhkeamista. Talvisodan alkaessa on karjalaisia kuitenkin arvioitu olleen evakossa n. 45 000 henkeä. Talvisodan seurauksena n. 420 000 luovutettujen alueiden asukasta joutui jättämään kotiseutunsa eli 10% silloisesta Suomen väestöstä joutui sijoittumaan uusille asuinsijoille.

 

Isä talvisotaan, äiti evakkoon

Äitini Milja (os. Ratia) Loukonen lähti marraskuussa 1939 evakkoon Eräjärvelle Tampereen lähelle ja isäni lähti Suomea puolustamaan. Hän sai rintamalta keuhkokuumeen ja sairastui keuhkotautiin. Talvisota loppui Moskovan rauhansopimukseen, joka päivättiin 12.3.1940, vaikka allekirjoitus tapahtui vasta aamuyöllä 13.3.1940. Isäni oli hoidettavana Kuusankoskella keuhkotautiparantolassa ja myöhemmin sairaala Tiurunniemessä, hoitavana lääkärinä oli Paavo Yrjövuori.

Äitini tuli myös talvisodan päätyttyä Kuusankoskelle Eräjärvellä syntyneen vanhimman veljeni Paavon kanssa. Äitini ikätoveri Sanni Peltola "valitsi" heidät rautatieasemalta Peltolan taloon evakoiksi. Matti syntyi Peltolassa oloaikana.

 

Paluu saunarakennukseen Kolkkalaan

Suomen armeijaa alettiin mobilisoida sodan ajan vahvuuteen 10.6.1941 ja 18.6.1941 armeijan vahvuus oli 480 000 miestä. Saksa aloitti sodan Neuvostoliittoa vastaan 22.6.1941 ja Suomi liittyi aseveljenä sotaan 25.6.1941 Neuvostoliiton pommitettua tuolloin useita Suomen paikkakuntia. Luovutettu Karjala oli vallattu takaisin syyskuuhun 1941 mennessä. Palautetun Karjalan hallinnosta vastasi koko jatkosodan ajan Päämajan sotilashallinto-osasto. Siviilihallintoa tuli mukaan vuoden 1942 keväästä, mutta sotilashallinto myönsi väestön paluuluvat koko sodan ajan. Siirtoväen pääjoukko, n. 90 000 henkeä, palasi Kannakselle keväällä 1942.

Isä palasi vuoden 1942 alussa kotiin Kolkkalaan hoitavan lääkärin kielteisestä kannasta huolimatta. Keuhkotaudin jatkohoitopaikaksi oli sovittu Viipuri. Äiti tuli Kolkkalaan Paavon, Matin ja tavaroiden kanssa 27.3.1942. Kotona Porttimäessä asuntona oli tuholta säilynyt saunarakennus.

 

Pentti Nestori Nestorinpoika Kolkkalkasta

Minä synnyin toukokuussa 1943. Isän rintamalla saatu keuhkotauti ei parantunut ja hän kuoli siihen kaksi viikkoa syntymäni jälkeen. Isä haudattiin Kuolemajärven kirkkomaahan, ei sankarihautaan. Hautajaisiin tuli myös Sanni Peltola Kuusankoskelta.

Äiti sairastui keuhkokuumeeseen. Sanni Peltola vei hautajaisten jälkeen Paavon Kuusankoskelle Peltolaan ja Matti meni hoitoon Hietasille, joiden talo Laasolassa oli säilynyt ehjänä, minä jäin äidin luokse. Äiti kuntoutui aikanaan ja Paavo ja Matti palasivat kotiin.

Asemasodan aikana taistelut olivat Suomen rintamilla vähäisiä ja erityisen rauhallista oli Kannaksella, koska puna-armeija oli keskittänyt suurimman osan joukoistaan Pietarin eteläpuolelle saksalaisia vastaan taistelemaan. Suomen armeijasta oli huomattavasti suurempi osa Itä-Karjalan puolustuksessa kuin Kannaksella, vaikka Kannasta pidettiin tärkeimpänä sotatoimialueena. Neuvostoliiton 9.6.1944 Valkeasaaressa aloittama suurhyökkäys tuli voimaltaan täydellisenä yllätyksenä Päämajalle ja Kannaksen joukoille. Perääntyminen oli varsin nopeaa, Viipurin kaupungin edustalle puolustukseen ryhmittyminen tapahtui jo 19.6.1944.

 

Kuvassa Pentti ja Milja vuonna 1944.

 

Perniön kautta Nousiaisiin Varsinais-Suomeen

Lähdimme evakkoon 11.6.1944, käskystä lähtöön oli aikaa kaksi tuntia. Saavuimme aikanaan Kuusankoskelle Peltolaan. Paavolla ja Matilla oli yllään kaksi vaatekertaa päällekkäin, minulla oli ainoastaan paita ja minut oli kääritty huopaan. Olimme Peltolassa noin viikon, mutta evakuointimääräyksen mukaisesti meidän oli jatkettava matkaa Perniöön, jossa sijoituspaikaksi tuli Leikkosen kartano. Perheeseen kuului nyt myös Koiviston Rautaselta kotoisin oleva isoäitini Hilda Ratia, joka oli jäänyt leskeksi ensimmäisen evakkotaipaleen aikana. Leikkoselle saavuimme juhannukseksi 1944.

Suomen ja Neuvostoliiton väliset sotatoimet päättyivät 4.9.1944 tehdyllä välirauhansopimuksella, joka astui voimaan 19.9.1944. Aselepo- ja välirauhansopimusehtojen mukaan Suomen oli poistettava saksalaiset joukot maasta.

Evakkomatkamme jatkui Perniöstä Nousiaisten Rekoistenkylän Alitupaan, jonne saavuimme 6.5.1947. Meidät majoitettiin Alituvan kosteaan pesutupaan. Omaan kotiin Nousiaisten asemanseudulle pääsimme isoäidin kanssa muuttamaan jouluksi 1947.

 

Lääkärinlausunto

Isäni kuoli rintamalta saadun keuhkokuumeen/keuhkotaudin seurauksena. Lääkärin mukaan isän kuolema oli itse aiheutettu, koska hän palasi asemasodan aikana keväällä 1942 Kuusankoskelta kotiinsa Kolkkalaan.

Sotavammalain mukaan kuoleman aiheuttanut sodassa saatu vamma ja sairaus olivat ”samanarvoisia” kuolemia, sillä kummassakin tapauksessa laki turvasi lesken ja lasten toimeentulon huoltoeläkkeellä.

Käsittääkseni lääkärin lausunto aiheutti sen, että isäni paluu kotiin Kolkkalaan 1942 vei häneltä paikan hautausmaan sankarivainajien rivissä ja äidiltäni lausunto vei sotilasvammalain mukaan leskelle ja lapsille kuuluneen taloudellisen turvan.

 

Isän palautettu kunnia

Äitini elämä miniänä Kolkkalassa ei ollut helppoa aikaa. Puolison menetys ja valtiovallan kielteinen päätös perhe-eläkkeestä sekä hänen kokemansa vääryys perintö- ja sotakorvausasioissa olivat todennäköisesti syynä siihen, ettei äiti halunnut kertonut meille Kannaksella eletystä ajasta. Hän saattoi vastata näihin aiheisiin liittyvään kysymykseen ”mitä niistä vanhoista”.

Tutkimuksieni kautta tiedän nyt jotain isästäni ja Kolkkalasta sekä uskon ymmärtäväni myös paremmin äitiäni. Ymmärrän myös, miksi näistä ”vanhoista” asioista on ollut niin vaikea puhua. Isän nimi on nyt - jälkeenpäin laitettuna - Lappeenrannan sankarivainajien muistotaulussa, samassa taulussa, jossa ovat myös hänen nuorempien veljiensä Toivo Nikolain ja Väinö Ilmarin nimet. Isän kunnia on palautettu.

 

Pieniä ripauksia

Lapsuudenkodissamme ei ollut miestä, ei miehen mallia, eikä meillä kerrottu suvun tai sukujen historiaa. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla omakohtaisesti suvun tarinoita ja saada niiden kautta myös tietoa siitä, miten synnyinseudulla Kolkkalassa elettiin. Tutkimustieto antaa tietoa vain pienin ripauksin.

Äiti pyrki olemaan meidän lasten kohdalla oikeudenmukainen ja tasapuolinen ja painotti näitä asioita erityisesti. Oikeudenmukaisuuteen ja tasapuoliseen kohteluun olisi myös meidän kaikkien hyvä pyrkiä. Äidille olisin suonut paljon helpomman elämän.

 

– Pentti Loukonen